Kirkonkylän maisema

Vuonna 1949 julkaistussa Tämä on Pohjois-Savo -teoksessa Leppävirtaa on kuvattu seuraavasti: ”Paikkakunnasta muodostui yksi koko Pohjois-Savon tärkeimmistä henkisen ja aineellisen sivistyksen keskuksista. Sinne syntyi suuria herraskartanoita ja vauraita maalaistaloja. Maa- ja vesiliikenteen solmukohtana Leppävirrasta tuli niin tärkeä seutu, että sinne jo 1700-luvulla suunniteltiin Savon ja Pohjois-Karjalan yhteistä kauppalaa. Savon ensimmäisiä maakauppiaita olivat Leppävirran Kansaset, jotka monipuolisina, vakavaraisina liikemiehinä tunnettiin laajalti maakunnan rajojen ulkopuolellakin. Varkauden ja Sorsakosken tienoille nousseet teollisuuslaitokset osaltaan korostivat Leppävirran pitäjän merkitystä. Maatalouden ja erikoisesti hevoskasvatuksen alalla Leppävirta on aina ollut eturivin paikkakuntia Pohjois-Savossa.”

Leppävirran kirkko

Leppävirran seurakunta itsenäistyi Kuopion emäseurakunnasta vuonna 1639 ja Leppävirran ensim-mäinen kirkko rakennettiin 1640-luvulla nykyisen Kievarinkadun varrelle. Kirkon läheisyyteen rakennettiin myös pappila, suntion ja lukkarin asunnot, kymmenyspuoti ja kestikievari. Näin kirkonkylän alueesta alkoi vähitellen kasvaa pitäjän keskus. Ensimmäinen kirkko kävi ahtaaksi sekä todettiin huonokuntoiseksi jo 1600-luvulla. Sotien ja seura-kunnan köyhyyden vuoksi uuden kirkon rakentaminen kuitenkin viivästyi. Vuonna 1738 aloitettiin leppävirtalaisen rakennusmestarin Pekka Kolarin johdolla puisen ristikirkon rakentaminen. Tämä kirkko paloi salaman sytyttämänä vuonna 1834. Kuvassa näkyvä Leppävirran tiettävästi neljäs kirkko valmistui vuonna 1846. Kirkko edustaa Intendentinkonttorin kirkkosuunnittelua. Vuonna 1835 laadituista piirustuksista löytyvät arkkitehtien C.L. Engelin ja A.W. Arppen allekirjoitukset. Kirkko on muodoltaan tornillinen pitkäkirkko ja edustaa tyyliltään uusklassismia. Kirkkoa on korjattu useaan otteeseen, ensimmäisen kerran jo 1850-luvulla arkkitehtien C.A. Edefeltin ja H. Dahlströmin suunnitelmien mukaisesti. 1980-luvulla toteutetun kirkon kunnostustyön suunnitteli arkkitehti Heikki Elomaa.

Sijainti kartalla

Kirkonkylän raitti

Leppävirran kunnalliset asiat, kuten järjestyksenpito ja köyhäinhoito, hoidettiin 1870-luvulle saakka kirkkoherran johtamissa pitäjänkokouksissa. Kunnallishallintoon Leppävirralla siirryttiin vuonna 1872, kun kunnassa valittiin ensimmäinen kunnan esimies. Pitäjänkokoukset muuttuivat kunnankokouksiksi. Kokouksissa jokaisella ”hyvämaineisella” kunnan jäsenellä oli ääni- ja puheoikeus. Käytännössä vauraalla väestöllä oli äänestyksissä enemmän vaikutusvaltaa, sillä käytettävään äänimäärään vaikutti henkilön maksamat veroäyrit. Vauraalla väestöllä oli siis käytössään enemmän ääniä kuin muilla. Asioiden valmistelusta ja päätösten toimeenpanosta vastasi kunnallislautakunta, joka muodostui ns. piirimiehistä. Jokaisesta kunnan hallintopiiristä valittiin yksi edustaja kunnallislautakuntaan. 1920-luvulle saakka Leppävirta oli jaettu 16 hallintopiiriin. Vanha pitäjäntupa kirkonkylän keskustassa toimi kuntakokousten pitopaikkana. Ajatuksia kunnantuvan rakentamisesta esitettiin, mutta ilmeisesti taloudelliset resurssit eivät riittäneet rakentamiseen, joten vanha pitäjäntupa päätettiin kunnostaa kunnantoimistoksi. Kuvassa Leppävirran kirkonkylän kylänraitti. Etualalla olevassa rakennuksessa, vanhassa pitäjäntuvassa, toimi kunnantoimisto. Kunnantoimiston takana olevassa rakennuksessa puolestaan toimi kauppa, Leppävirran Kauppaosakeyhtiö.

Viljamakasiini

Alun perin viljamakasiinina toimineen rakennuksen vanhin osa on tiettävästi vuodelta 1848. 1900-luvun alussa rakennusta laajennettiin nykyiseen kokoonsa. Viljamakasiinina rakennus toimi aina 1940-luvulle saakka.

Sijainti kartalla

Kansasen kauppakartano

Yksi kirkonkylän komeimmista rakennuksista oli kuvassa näkyvä Kansasen kauppakartano. Aiem-min kaupankäynti oli ollut sallittua vain kaupungeissa, mutta maakaupan vapauduttua 1860-luvulla myös Leppävirralle perustettiin lyhyessä ajassa toistakymmentä kauppaa. Maakaupan vapauduttua leppävirtalainen kauppias Pekka Kansanen oli ensimmäisten joukossa perustamassa kauppapuotia kirkonkylälle. Kaupankäynti sujui hyvin ja vuonna 1879 valmistui, kuvassa näkyvä, Pekka Kansasen rakennuttama kauppakartano.

Leppävirran Kauppaosakeyhtiö

Vuonna 1895 perustettiin Leppävirran Kauppaosakeyhtiö, joka seuraavana vuonna aloitti kauppatoiminnan kirkonkylällä. Vuonna 1917 Leppävirran Kauppaosakeyhtiö joutui, mahdollisesti taloudellisista vaikeuksista johtuen, lopettamaan toimintansa ja myymään toimitilansa Talous-Osuuskaupalle.

Osuusmeijeri

Meijeritoiminta oli aluksi pääasiassa yksittäisten kartanoiden ja tilojen omistajien ylläpitämää. 1880-luvulla ryhdyttiin kuitenkin suunnittelemaan yhteismeijerin perustamista Leppävirralle. Leppävirralle haluttiin perustaa koko pitäjän käsittävä ajanmukainen meijeri. Leppävirran osuusmeijeri perustettiinkin vuonna 1901. Osuusmeijeritoiminta aloitettiin entisessä pappilassa, joka muutettiin meijerikäyttöön sopivaksi. Leppävirran osuusmeijerin toiminta jatkoi aina vuoteen 1936 saakka, jolloin meijeritoiminta siirrettiin Varkauteen ja meijerin nimi muuttui Varkauden seudun osuusmeijeriksi.

Vanha apteekki

Pappilanrantaan johtavan tien haarassa sijaitsi kaunis, huvilamainen rakennus, jossa toimi apteekki. Rakennus tuhoutui tulipalossa aprillipäivänä vuonna 1908, jonka jälkeen apteekki toimi ensin pienessä saunarakennuksessa ja sittemmin Kallion huvilassa. Apteekkikäytössä Kallio toimi vain lyhyen aikaa, sillä jo vuonna 1912 talo siirtyi Kansasen sisarusten omistukseen.

Vanha sairaala

1800-luvun lopulla ryhdyttiin keskustelemaan oman sairaalan rakentamisesta Leppävirralle, sillä Kuopion lasaretin käyttö oli vaikeaa ja usein kallista. Kuvassa näkyvä kunnansairaala valmistui vuonna 1913. Sairaalasta löytyi 14 potilaspaikkaa ja rakennus oli varustettu kaakeliuuneilla, sähkövalolla sekä kylmällä ja lämpimällä vedellä. Rakennusta kunnostettiin vuosina 1928-1929. Sairaala osoittautui pian liian pieneksi ja potilasmäärien kasvaessa kärsittiin tilanahtaudesta. Uuden sairaalan saamista Leppävirralle jouduttiin kuitenkin odottelemaan aina 1950-luvun alkuun saakka.

Kunnalliskoti

Ennen kunnallisten palveluiden kehittymistä köyhäin- ja vaivaishoidosta vastasi seurakunta ja sen jäsenet. Vuonna 1876 annettiin ohjesääntö, jonka mukaan vaivaishoito jaettiin piirikuntiin. Piirikunnan velvollisuutena oli huolehtia oman alueensa vähäosaisista ja avuntarpeessa olevista, joihin katsottiin kuuluvan ”hullut ja heikkomieliset”, alle 16-vuotiaat turvattomat lapset sekä vaivaiset ja vanhukset, jotka eivät kyenneet työhön. Vuosisadan lopulla heräsivät ajatukset yhteisen hoitohuoneen, vaivaistalon, rakentamista avuntarpeessa oleville. Kuvassa vuonna 1894 valmistunut vaivaistalo (myöh. kunnallistalo), ”Törölä”. Yhteisen vaivaistalon rakentamisen myötä kaikki Leppävirran piirikunnat, lukuun ottamatta Varkautta, yhdistyivät yhdeksi vaivaishoitopiiriksi.

Tyttökansakoulu

Vuonna 1871 perustettiin Leppävirran kirkonkylälle oma kansakoulu. Aluksi koulu toimi Pekka Kansasen talossa Nikkilänmäellä, mutta jo seuraavan vuoden alussa valmistui koululle oma rakennus Kalmalahden rantaan. Ensimmäinen kansakoulu oli tarkoitettu ainoastaan pojille. Pian heräsivät ajatukset kansakoulun perustamisesta myös tytöille. Tyttökansakoulu aloitti toimintansa niin ikään Nikkilänmäellä, poikakoulun vanhoissa tiloissa. Tilat eivät kuitenkaan soveltuneet opetuskäyttöön, joten koulu ei toiminut muutamaan vuoteen. Vuosina 1874–1919 tyttökansakoulu jatkoi toimintaansa kuvassa näkyvän kunnantalon yhteyteen rakennetussa lisärakennuksessa.

Kansakoulu

Leppävirran kirkonkylän uusi kansakoulurakennus valmistui vuonna 1922 arkkitehti Juho Nykäsen suunnittelemana.

Sijainti kartalla

Leppävirran nuorisoseuran talo Seurakallio

1800-luvun lopulla perustettiin Leppävirran nuorisoseura, jonka toimintaan kuuluivat mm. opinto-, voimistelu- ja käsityökerhot sekä erilaiset tapahtumat. Jo vuosisadan vaihteessa ryhdyttiin suunnittelemaan myös seuratalon rakentamisesta. Samaan aikaan myös kirkonkylän VPK suunnitteli omien tilojen rakentamista, joten yhdistyksille päätettiin rakentaa yhteinen toimitila. Kuvassa näkyvä nuorisoseurantalo valmistui vuonna 1902. Vokkolan kartanon omistaja Emil Enwald lahjoitti kirkonkylältä tontin hanketta varten. Hirsinen rakennus valmistui talkootyönä ja lahjoitusten turvin. VPK:n toiminnan tyrehtyessä 1930-luvulla, talo jäi yksinomaan nuorisoseuran käyttöön. Rakennus oli 1980-luvulla huonossa kunnossa, mutta saatiin talkootyöllä kunnostettua ja on käytössä edelleen.

Kanttorila

Kuvassa näkyvässä rakennuksessa toimi Leppävirran ensimmäinen kirjakauppa. Vuonna 1913 rakennetun talon rakennutti tiettävästi kirjakauppias Ville Koponen. Myöhemmin Ville Koposen sisko testamenttasi talon seurakunnalle, mikä antoi talon kanttorin virka-asunnoksi. Tästä juontuu rakennuksen Kanttorila -nimi. Myöhemmin rakennus siirtyi yksityisomistukseen. Ville Koponen tunnettiin Leppävirralla paitsi kirjakauppiaana myös innokkaana valokuvaajana.

Sijainti kartalla

Kauppilanmäki

Yksi Leppävirran vanhimmista herraskartanoista oli Kauppilanmäen tila. Tilan tiedetään 1600-luvun lopussa olleen kapteeni Kristoffer Bölliallen omistuksessa. Kauppilanmäen tila säilyi sotilassukujen omistuksessa aina 1800-luvulle saakka. Kauppilanmäen tilan asema itsenäisenä tilana päättyi vuonna 1821, jolloin Vokkolan tilan omistaja Anders Johan Enwald osti tilan pojallensa.

Vokkolan kartano

Vokkolan kartano on yksi Leppävirran vanhimmista herraskartanoista. Varhaisimmat tiedot tilasta löytyvät 1600-luvulta, jolloin sen omistajana toimi Mikael Wokkolainen. Vuonna 1800 tila siirtyi Enwaldin suvun omistukseen, kihlakunnantuomari Anders Johan Enwaldin ostettua Vokkolan tilan. Enwaldien omistuksessa Vokkolan tila eli kukoistuskauttaan ja oli pitäjän suurin kartano. Tilan ostettuaan Anders Enwald rakennutti uuden asuinrakennuksen pienen, huonokuntoisen rakennuksen paikalle. Vuonna 1820 Vokkolan tilalla ryhdyttiin jälleen rakennustöihin ja tilalle rakennettiin ajan mukainen, uusklassistisia piirteitä omaava päärakennus. Tässä kaksikerroksisessa päärakennuksessa oli kaksi suurta salia sekä toistakymmentä asuinhuonetta. Vokkola kartano oli Enwaldin suvun omistuksessa aina vuoteen 1911 saakka, jolloin tila myytiin Tornator Oy -nimiselle yhtiölle. Tämän jälkeen kartanolla oli myös useita muista omistajia. Kartanon rakennuskannan vanhetessa ja maaomistusten vähenemisen myötä, ei Vokkolalle tahtonut löytyä enää ostajia. Vuonna 1967 Vokkolan kartanon historia päättyi lopullisesti, kun tilan rakennukset purettiin.

Karlvikin kartano

Karlvikin kartanon historia ulottuu aina 1600-luvulle saakka, jolloin tila tunnettiin nimellä Ryynänranta. Karlvik nimen tila sai 1700-luvulla, silloisen omistajan, piirimaanmittari Karl Johan Hartmanin mukaan. Tiettävästi 1700-luvun lopulla Karlvikiin rakennettiin myös uusi, komea päärakennus. Karlvikin tila oli historian saatossa useiden eri omistajien omistuksessa. 1860-luvulla Karlvikin kartano siirtyi tuomari Mathias Brunoun omistukseen. Brunoun aikana kartanon rakennuksia korjattiin ja laajennettiin. Päärakennukseen rakennettiin lisätila, jota kutsuttiin ns. kavaljeerien siipirakennukseksi. Siipirakennuksessa säilytettiin tuomiokunnan arkistoa ja se toimi nuorten tuomareiden asuntona käräjien aikana. Myös kartanon kasvitarhan ja puiston ylläpitoon kiinnitettiin erityistä huomiota. Brunoun kausi Karlvikin kartanossa päättyi vuonna 1901. Karlvikin kartanon siirryttyä vuonna 1934 maanviljelijä Kustaa Tiitiselle, tilan nimi muutettiin Päivärannaksi.

Sijainti kartalla

Alapiha

Kuten Karlvikin ja Vokkolan kartanot, myös Alapiha oli alun perin talonpoikainen maatila. 1800-luvun alussa Alapihan tila siirtyi eversti Torsten Tavastille. Tavastin jälkeen tämän poika Gustaf Jung hoiti tilaa jonkin aikaa, kunnes vuonna 1847 Alapiha omistajaksi tuli Rautalammin kihlakunnan kruununvouti Gustaf Adolf Krogerus. Kruununvouti Krogeruksen muutettua pois Leppävirralta Alapiha siirtyi kruunuvouti Gustaf Fredrik Kulvikin omistukseen. Kulvik isännöi tilaa vuosien 1859-1873 välisenä aikana. Alapihan kaksikerroksinen päärakennus rakennettiin tiettävästi kruununvouti Kulvikin toimesta. Rakennuksessa voidaan nähdä piirteitä alueelle 1800-luvun puolivälin jälkeen levinneestä sveitsiläistyylisestä arkkitehtuurista, joka ilmenee mm. päärakennuksen katon poikkiharjassa. Vuonna 1882 Alapiha siirtyi maanviljelijä Juho Laitiselle. Laitisen toimiessa isäntänä tilalle perustettiin karjanhoitokoulu. Hän oli myös aktiivisesti mukana paikallisessa kunnalliselämässä. 1950-luvulla Alapiha siirtyi kunnalle ja päärakennus muutettiin oppilasasunnoksi. Nykyisin Alapihan ensimmäinen kerros toimii opetuskäytössä sekä koululaisten iltapäivätoiminnan tilana. Toinen kerros on vuokrattu toimisto- ja varastotiloiksi.

Sijainti kartalla

Nikkilänmäen museotie

Leppävirtalaiset talonpojat raivasivat tämän tielinjan jo 1600-luvulla. Ensiksi tie palveli ratsupolkuna. 1770-luvulla tie kunnostettiin kärryillä kuljettavaksi kuninkaantieksi, jolloin siitä tuli osa Savontietä, joka yhdisti Suomenlahden ja Pohjanlahden rannikkokaupungit. Aina 1950-luvulle saakka valtatie 5 kulki Nikkilänmäen kautta. Vuonna 1985 tie nimettiin museotieksi.

Sijainti kartalla

Hevoskyyditys

Leppävirran kirkonkylässä Koposen talossa sijaitsi 1900-luvun alussa kievari. Kievarilaitos oli oleellinen osa matkustamista aikana, jolloin liikkuminen vielä tapahtui hevosilla. Kestikievareista suoritettiin kyydityksiä lähialueille ja siellä oli myös mahdollista ruokailla ja majoittua. Kestikievarin palveluksessa oli 3-4 hevosta sekä hevostenkuljettajia. Matkanteko oli nykyiseen ver-rattuna melko hidasta, sillä esimerkiksi 25 kilometrin matkaan Varkauteen oli varattava 2,5-3 tuntia. Kuva Leppävirran kirkonkylältä noin vuoden 1913 tienoilta.

Laivaranta

Leppävirta sijaitsi vilkkaan laivareitin varrella, jota pitkin kuljettiin aina Saimaan etelärannoille saakka. Taipaleen ja Konnuksen kanavien valmistuttua alkoi varsinainen laivaliikenne Pohjois-Savossa. Ensin laivareittejä käytettiin pääosin kauppatavaroiden kuljetukseen, mutta 1900-luvulle tultaessa alkoi myös matkustajaliikenne vilkastua.

Silta

Leppävirran kirkonkylän keskustaa rajaa Leppävirta. 1800-luvulla virta ylitettiin lossilautoilla. Ensimmäinen varsinainen silta rakennettiin vuosina 1904-1906. Tämä silta oli käytössä aina 1960-luvulle saakka, jolloin valmistui nykyaikainen betonisilta.

Sijainti kartalla

Konnuksen kanava-alue

Kolme eri aikakausilta olevaa kanavaa muodostavat ainutlaatuisen vesiliikenteen historiasta kertovan ympäristön. Konnuksen kanava oli Varkaudessa sijaitsevan Taipaleen kanavan rinnalla ensimmäisiä valtion rakennuttamia sulkukanavia Suomessa. Saimaan kanavan auettua vuonna 1856, sisävesireittejä kulkeneiden laivojen koot suurenivat ja niin myös Konnuksen kanava-alueelle rakennettiin uusi kanava vuosien 1865-1868 välisenä aikana (kuvassa keskimmäinen kanava). Ensimmäinen kanava muutettiin myöhemmin, vuosina 1917-1919, uittokanavaksi (kuvassa vasemmanpuoleinen kanava). Kolmas Konnuksen kanavista valmistui 1969-1973 välisenä aikana (kuvassa oikeanpuoleinen kanava).

Sijainti kartalla

Ensimmäinen kanava

Ensimmäinen Konnuksen kanavista rakennettiin 1836-1841 välisenä aikana. Vanhan kanavan jäätyä pois laivaliikenteen käytöstä muutettiin se 1917-1921 välisenä aikana yksinomaan uittokanavaksi.

Konnuksen toinen kanava

Saimaan kanavan valmistuttua vuonna 1856, laivaliikenne lisääntyi huomattavasti. Pian havaittiin Taipaleen ja Konnuksen kanavien olevan liian kapeita Saimaan uudesta, aiempaa leveämmästä ka-navasta tullutta liikennettä varten. Konnukselle ryhdyttiin rakentamaan uutta suurempaa kanavaa, joka valmistuikin vuonna 1869.

Kolmas kanava

1960-luvulla ryhdyttiin suunnittelemaan syvävesiväylän rakentamista Savonlinnan ja Kuopion välille. Aiemmat kanavat eivät soveltuneet tähän tarkoitukseen, joten vanhojen kanavien eteläpuolelle rakennettiin vuosina 1969-1973 Konnuksen kolmas kanava.

Sahateollisuudella alkuun

Everstiluutnantti Herman Berndt von Burgenhausen hankki Haringinlahden tilan omistukseensa 1780-luvun alussa. Vuonna 1787 von Burgenhausen sai luvan rakentaa sahan Sorsakoskelle. Aivan yksinkertaista sahan perustaminen ei tuolloisessa Ruotsin valtakunnassa ollut, sillä valtio kantoi huolta metsävarojen riittävyydestä. Saha sai myös oikeuden viedä sahatavaraa Venäjälle. Sorsakosken saha oli ilmeisesti tuotantokunnossa jo vuonna 1787. J. F. Hackman osti pienen osuuden sahasta vuonna 1804. Hackmanin osuus kasvoi neljä vuotta myöhemmin tehdyllä kaupalla. Silloinen omistaja, Samuel Backmanin leski, myi 3/8 sahasta ja Haringinlahden tilan vuonna 1818 jouduttuaan taloudellisiin vaikeuksiin. Vuonna 1833 koko saha oli Hackmanin omistuksessa. Sorsakoskelle valmistui vuonna 1836 uusi saharakennus, joka oli 22 metriä pitkä, 12 metriä leveä ja 16 metriä korkea. Sahausoikeudet nousivat 3000 tukkiin vuodessa. Puunjalostus loppui Sorsakos-kella, kun saha syttyi palamaan 6. helmikuuta 1898. Tulipalo oli saanut alkunsa konehuoneen läm-mittämiseen käytetystä suuresta petrolilampusta.

Haringinlahden kartanon tila

Sorsakosken historiaan liittyy oleellisesti Haringintilan vaiheet. Vuonna 1787, silloinen tilan omistaja, everstiluutnantti Bernt von Burghausen sai luvan vesisahan perustamiseen. Tätä voidaan pitää ensimmäisenä vaiheena kohti Sorsakosken teollisuustaajaman syntymistä. Tammikuu 9. päivänä 1793 sai Burghausen Haringanlahden tilalle verotalon oikeudet. Perintökirjat laadittiin ja tila siirrettiin maakirjoissa kruunulta perintötilaksi. Vuonna 1818 Haringinlahden tila siirtyi Hackman & Co:n omistukseen.

Sorsakosken teollisuusyhdyskunta

Sorsakosken teolliset juuret ulottuvat 1700-luvulla harjoitettuun sahatoimintaan. Sahan lisäksi perustettiin Haringinlahden tilalle aikoinaan myös mylly ja tiilitehdas. Hackman & Co:n saatua haltuunsa Sorsakosken sahan sekä maata alueelta, alkoi Sorsakosken uusi teollisen kehityksen kausi. Vuonna 1898 tapahtuneen sahan tulipalon jälkeen luovuttiin sahatoiminnasta ja siirryttiin kohti me-talliteollisuutta. Hackman & Co omisti Viipurin lähellä hienotakomon, jossa valmistettiin veitsiä, saksia ja luistimia. Hienotakomo ei kuitenkaan kyennyt kilpailemaan ulkomaisten yrittäjien kanssa, joten teollisuuslaitos suljettiin vuonna 1886. Hackman ei kuitenkaan myynyt tehdastaan, vaan siirsi 1890-luvulla osan hienotakomon koneistosta Sorsakoskelle. Hienotaetehdas aloitti toimintansa vanhassa myllyrakennuksessa, ns. alaverstaassa. Aluksi hienotakomo toimi rinnan alaputouksella sijainneen sahan kanssa. Sahan tuhouduttua tulipalossa, rakennettiin sen paikalle uusi, punatiilinen hienotaetehdas. Alkuvaiheessa tehtaassa valmistettiin puukkoja, joiden valmistukseen käytettiin sahatoiminnasta jääneitä viiloja, joita oli käytetty sahan terien kunnostukseen. Hieman myöhemmin aloitettiin myös pöytäveitsien ja haarukoiden valmistus.

Sijainti kartalla

Sorsakosken teollisuusrakennukset

Sorsakosken teollisuuden voimalähteenä on toiminut Sorsaveden ja Osmajärven välissä oleva koski. 1930- ja 1940-luvulla rakennettiin Sorsajoen ylä- ja alajuoksuille voimalaitokset, joiden mukaan ne nimettiin Ylä- ja Alasorsaksi.

Alaverstas

Alaputouksen vanhaan myllyrakennukseen sijoitettiin metalliverstas, jossa ryhdyttiin ensin valmistamaan puukkoja käytetyistä sahaviiloista sekä luistimia. Vuonna 1891 laajennettiin teollisuuslaitosta rakentamalla tiilinen alaverstas. Myöhemmin rakennukseen liitettiin voimalaosa (1937). Alajuoksun patoaminen aiheutti Välimeri-nimellä kutsutun vesialtaan syntymisen.

Sijainti kartalla

Hienotaeverstas

Kesällä 1891 ryhdyttiin Hackman & Co Nurmen tehtaalta kuljettamaan rautatavaraa ja koneita Sorsakoskelle. Ensin metalliverstas toimi edellä mainitussa alaverstaassa Sorsakosken alaputouksella. Kaksikerroksinen, punatiilinen hienotaeverstas valmistui aiemmin samalla paikalla olleen sahan perustuksille. Rakennus valmistui vuonna 1898 ja jo seuraavana vuonna tehtaaseen asennettiin sähkövalaistus. Vuonna 1900 tehdasrakennusta kohotettiin kolmannella kerroksella, jossa toimivat nikkelöinti- ja kahvoitusosastot. Aluksi hienotaetehtaassa valmistettiin hiiliteräksestä niklattuja veitsiä, haarukoita, puukkoja, saksia ja luistimenteriä. Ruostumattomasta teräksestä valmistettujen aterimien tuotanto alkoi veitsistä ja haarukoista 1927, aluksi kokeiluluonteisena. Ruokalusikoiden valmistus käynnistyi vuonna 1936. Sotavuosien aiheuttaman pulan aikana ruostumatonta terästä oli vaikea saada, joten veitsiä ja haarukoita valmistettiin hiiliteräksestä ja erilaisista metalliseoksista. Vuonna 1936 Hackman otti tuotan-toon uushopeiset aterimet. Uushopea on hopealla päällystettyä runsasnikkelistä messinkiä. Uushopeisten aterimien tuotanto loppui 1980-luvulla vähäisen kysynnän vuoksi. 1930-luvulla tuotantoon otettiin myös ruostumattomasta teräksestä valmistetut pesupöydät, putkistot ja säiliöt.

Sijainti kartalla

Työkaluosasto ja paja

Työkaluosasto oli aluksi pajarakennuksen alakerrassa ja tämäkin osasto sai voimansa vedestä. Kun koneteräosasto perustettiin, niin työkaluosasto siirtyi pajarakennuksen toiseen kerrokseen. Työkaluosaston vanhin osa valmistui vuonna 1909. Tiilirunkoista rakennusta laajennettiin 1920-luvulla. Työkaluosastolla valmistettiin työkalut tehtaan muille tuotantolinjoille. Kuvassa työkalu- ja hienotaeosastojen rakennukset.

Sijainti kartalla

Kylänraitti

Kuvan vasemmassa laidassa yläverstas, joka rakennettiin aiemmin samalla paikalla sijainneen sahan paikalle.

Sijainti kartalla

Hackmanin kauppa

Kuvassa näkyvässä, valkoisessa rakennuksessa virran toisella puolella toimi tehtaan kauppa. Sahankirjuri C. J Fennander oli perustanut Sorsakoskelle kaupan jo vuonna 1862, ja vuotta myöhemmin hänen kilpailijakseen ryhtyi sahanhoitaja J. Lindblad. He kuitenkin lopettivat kaupanpidon vuonna 1880. Kauppahuone Hackman perusti 1880-luvulla puolestaan ruukin kaupan, joka tuolloin oli kylän ainoa varsinaisen kauppa. Vuonna 1936 Hackman vuokrasi kauppansa varkautelaiselle Antti Rossille, joka jatkoi kaupanpitoa aina 1940-luvun alkuun saakka. Hackmanin puoti tunnettiin-kin myöhemmin ”Rossin kauppana”.

Osuusliike Työnvoiman jakelupiste

Osuusliike Työnvoiman jakelupiste toimi Sorsakoskella noin 20 vuotta Koivistoisen aittarakennuksessa. Tyyne Koivistoisen hoitama ns. pussimyymälä toimi 1900-luvun alusta 1930-luvulle saakka.

Kaupanranta

Vesireitit olivat tärkeä liikenne- ja tavarankuljetusväylä pitkälle 1900-luvulle. Sorsakosken tehtaalta tavarat kuljetettiin kesäisin Sorsakoski-laivalla Suonenjoen asemalle. Matka kesti noin neljä tuntia. Talvisin tavarat kuljetettiin rahtihevosilla 45 kilometrin päähän Salmisen asemalle, josta matka jatkui rautateitse. Kuvassa Sorsakoski-laiva laiturissa 1920-luvulla.

Sijainti kartalla

Kellotalon ympäristö

Vuoden 1910 tienoilla rakennettu kellotalo sai nimensä talon katonharjalle rakennetusta kellosta. Kellolla ilmoitettiin työpäivän alkamisesta ja päättymisestä, sekä ruokatuntien alkamiset ja loppumiset. Rakennus tunnettiin myös Postimäki -nimellä, sillä siinä toimi posti aina vuoteen 1936 saakka.

Sijainti kartalla

Vanha tehtaan koulu

Sorsakosken tehtaan koulua voidaan pitää monella tapaa edelläkävijänä seudun kansansivistystyössä. Pohjois-Savossa olivatkin kansansivistystyöhön ryhtyneet 1800-luvun puolivälissä erityisesti tehtaan omistajat. Vuonna 1862 avattiin tehtaankoulut niin Varkauteen kuin Sorsakoskellekin. Kahden koulun perustaminen saman pitäjän alueelle ja samana vuonna, oli hyvin poikkeuksellista, sillä tuolloin koko Suomen seurakunnissa oli yhteensä vain 14 koulua. Hackman oli perustanut kansakoulun Kotkaan ja Viipurin Uuraaseen. Sahapaikkakuntien kouluista Sorsakoski oli kuitenkin ensimmäinen. Ensimmäiset yhdeksän toimivuottaan Sorsakosken koulu toimi ilman valtionavustusta, Hackman & Co:n ylläpitämänä. Valtionapua koulu sai vuodesta 1871 ja samana vuonna valmistui oma koulurakennus.

Kansakoulu 1930-luvulla

Vanhan tehtaan koulun rakennus siirtyi myöhemmin tehtaan konttorirakennukseksi. Uusi, kuvassa näkyvä kansakoulurakennus valmistui vuonna 1923 arkkitehti Uno Ullbergin suunnitelmien mukaan. Rakennus edustaa tyyliltään 1920-luvun klassismia.

Sijainti kartalla

Seurala

Tehtaan juhlasali nykyinen ”Seurala” rakennettiin vuonna 1902. Seuratalona toimineessa rakennuksessa vietettiin juhlia. Seuratalossa oli myös lehtilukusali, jonne Hackman oli tilannut sanomalehtiä. 1930-luvulla rakennuksen ulkoasu koki muutoksen, sillä seurataloa korotettiin. Sorsakosken Kino aloitti toimintansa juhlasalissa 1940-luvun lopulla.

Kerho

Kuvassa näkyvä kerhorakennus toimi pitkään tehtaan edustustiloina. Komea kerhorakennus tuhoutui tulipalossa vuonna 1993.

Johtajien asunto

Tämä entinen eläinlääkärin asuintalo muutettiin vuonna 1965 tehtaan johtajan asunnoksi. Tuolloin rakennukseen tehtiin suuria muutoksia, joskin rakennuksesta on vielä löydettävissä vuosisadanvaihteen huvilatyylin piirteitä.

Työväen asunnot

Sorsakosken työväestö asui aina 1930-luvulle saakka lähes poikkeuksetta tehtaan rakennuttamissa vuokrataloissa. Ensimmäiset työväelle rakennetut asuinrakennukset sijaitsivat vanhan tehtaan ympärillä.

Omakotialueet

1930-luvulla yhtiö luovutti omistamistaan Haringinlahden tilan maista 23,5 hehtaaria tonttimaaksi. Hackmanin toimesta alueelle rakennettiin muutamia kymmeniä tehdasvalmisteisia Annala- ja Honkalahti-taloja. Omakotialueen pääväylän muodosti nykyinen Käpytie, jonka varrelle perustettiin useita kauppoja. Sodan jälkeen omakotitaloja ryhdyttiin rakentamaan myös Liisalan alueelle.

Sijainti kartalla

Kotalahden kaivos, Outokumpu Oy

Vuonna 1954 leppävirtalainen Arvo Paakkulainen löysi Huuhtijärveltä kiven, jossa uskoi olevan malmia. Tämän kiven löytyminen käynnisti tutkimukset, joiden myötä alueelta löydettiin malmiesiintymä. Malminlouhinta alkoi Outokumpu Oy:n toimesta Kotalahden kaivoksella vuonna 1959. Aikoinaan Länsi-Euroopan suurin nikkelikaivos muutti Oravikosken maalaiskylän vauraaksi teollisuustaajamaksi. Kaivostoiminta Kotalahdella jatkui aina vuoteen 1987 ja parhaimmillaan kaivos työllisti jopa 300 henkilöä.

Sijainti kartalla

Kotalahden kaivos

Kotalahden kaivosta ryhdyttiin rakentamaan vuonna 1957. Malminlouhintaa varten rakennettiin asianmukaiset rakenteet ja rakennukset. Kaivoksen arkkitehtuurista vastasi arkkitehtitoimisto Blomstedt-Lampén. Kaivostoiminnan myötä Oravikosken maisemakuva muuttui. Kaivosalueelle rakennettiin 77 metriä korkea nostotorni, murskaamo, korjaamo- ja varastorakennukset, rikastamo, ruokala-elokuvateatteri sekä konttori-laboratoriorakennus. Kuvassa kohoavan kaivostornin takana, vasemmalla puolella rikastamo ja oikealla kaivostupa.

Ilmakuva Kotalahdelta

200 hehtaarin kokoiselle kaivosalueelle rakennettiin kaivosrakennukset ja asuinalueet työntekijöille. Kaivoskylästä löytyivät myös koulu, seurakuntatalo, kauppa ja elokuvateatteri. Kotalahden kaivoskylä edustaakin viimeisimpiä teollisuusyhdyskuntia, joissa yhtiö vastasi laajasta palvelu- ja asuinrakentamisesta.

Työntekijöiden asuinalue

Kaivosalueen lisäksi rakennettiin myös uusi asutusalue Oravikoskelle. Tuolloin kaivoksen läheisyyteen rakennettiin seitsemän 12 perheen, viisi 1–4 perheen asuintaloa sekä kaksi poikamiesasuntolaa. Näiden lisäksi rakennettiin myös saunapesularakennus sekä lämpökeskus. Myös omakotitaloja ja myöhemmin kerrostaloja rakennettiin alueelle. Asustustaajamaa palvelemaan kehittyi erilaisia palveluja. Kaivoksen toiminnan myötä Oravikoskelle ilmestyi kauppoja, oma kansakoulu sekä seurakuntakoti.